Mistä sitä taas tämänkin stoorin alottais? Stooria tämä ei ole, ikinä ollutkaan, vaan täyttä totta, kertoen mun kolhiintuneesta elämän palasista mitä nyt yritän kasailla taas kokonaiseksi palapeliksi.
Tänä aikana kun en ole mitään kertomusta tänne kertoillut, niin on tapahtunut vaikka ja mitä. Niistä asioista yritän mahdollisimman paljon kertoa tämän postauksen aikana, mutta sitä ennen aloittelen kevyellä pohdinnalla..
Jos ei luota toisiin ihmisiin, niin voiko luottaa edes itseensä? Peiliin kun katsoo, niin peilikuvasta sinua katsoo suunpielet alaspäin oleva nuori nainen, pieniä kyyneleitä poskipäille valuen.
Tämän naisen kulkeminen elämän matkalla on ollut kuoppaista, mutkaista, ja täynnä ylä/alamäkiä.
On tapahtunut hyvää, pahaa, joutunut petetyksi, henkinen/fyysinen puoli on vaurioitettu.
Silti, kaikesta huolimatta, siitä samaisesta peilistä katsoo se nainen mikä hän on alun alkaenkaan ollut. Hänen sisäinen puolensa on palasina, ulkoisesti näyttää vain muutamia kyyneleitä, mutta sisällä kuohuu epävarmuus, pelokkuus ja ahdistuneisuus.
Ympärilläni on ihmisiä. Hyviä, pahoja ja siltä väliltä. Ympärilläni on myös niitä, ketkä välittävät ja rakastavat. Mutta on myös niitä, ketkä pitävät minua luuserina, huonona ihmisenä, ja eritoten kamalana äitinä.
Sairaus mitä sairastan, nyt ja varmaan vielä seuraavatkin vuodet, niin ei se tee minusta niin huonoa ihmistä etteikö kanssani voisi olla tekemisissä ja ettenkö osaisi olla äiti lapsilleni.
Masennus on sairaus. Se on sitä että sinulla on huono ja kamala olla. Sisäinen sinäsi ei voi hyvin ja ulkoisen sinäsi pitäisi saada se voimaan paremmin. Ristiriitoja siitä väkisinkin tulee. :(
Minulla on myös ihmisiä ympärilläni, ketkä huonon paikan tullen auttaa ja kuuntelee. Semmoisia, ketkä yhden puhelinsoiton jälkeen olisi valmis tulemaan luoksesi ja tarjoisi olkapäätään.
Tämä ihminen tunnistaa itsensä tästä tekstistä ja hänellä on sydän täynnä kultaa :)
Hän tuossa viettikin muutama viikko sitten iltaa kanssani. Saunottiin, juotiin, puhuttiin hyviä ja huonoja asioita. Hän kuunteli ja minä kuuntelin. Sekä puhuin.
Sanotaan että puhuminen auttaa. Mitä se auttaa? Joo. Saat kerrottua sen asian ja tuotua pahaa oloa tekstin mukana ulos, MUTTA, se ei poista sitä tosi asiaa mikä sinulla on. Jos masentaa ja ahdistaa niin sille on tehtävä jotain.
Lääkitys. Tästäkin sanotaan että joillekkin se auttaa ja joillekkin taas ei. Minua nämä ovat auttaneet, ainakin osittain ja olen saanut vähän enemmän elämäniloani takaisin.
Tiedän, tämä kuulostaa hurjalta, koska ajatellaan että olen äiti. Kahden pienen pojan äiti. Mutta hei, äiditkin ovat ihmisiä. <3
Elämässäni on nyt viimeisten viikkojen aikana ollut aikamoisia tunnemyrskyjä ja puuskia.
Hyvääkin on ollut. :)
Minä ja <3 kihlauduimme Tukholman reissulla 7.10.2015. Elämäni tähän asti romanttisin kokemus mitä maa päällään kantaa. Oli kuoharia, hämärää, sopivan tuulista, romanttisia sanoja ja vaan me kaksi. :)
Nyt tässä sitä sitten mennään kohti avioliiton satamaa. Ehei, ei nyt vielä.
Nyt eletään vain päivä kerrallaan ja katsotaan mihin suuntaan tilanteet tässä muuttuu.
Me olemme nyt saaneet uskoa ja toivoa elämäämme viime aikaisten tapahtumien myötä ja mikä parasta: apua ja hoitoa!
Muutaman kuukauden päästä toivottavasti asiamme olisi jo paljon paremmin ja saisimme elää NORMAALIA elämää lasteni kanssa.
Mutta, sitä ennen on vielä tehtävää paljon jotta suhteemme pysyisi kasassa enkä minä romahtaisi. :/
Viikko sitten näytti jo siltä, että olen menettämässä elämäniloani, mikään ei kiinnostanut, ja halusin vaan aiheuttaa itselleni pahaa oloa. No tässä onnistuinkin. Onneksi asiat on nyt jo vähän paremmin.
Mutta sitä se on. Jatkuvaa kamppailua ja itsensä kasassa pitämistä.
Perhanan masennukset kun olette minut vallanneet. :D
Tällä viikolla on ollut niin että joka toinen päivä on ollut hyvä ja toinen taas ei.
Kuulin viime viikolla yhden tuttuni nukkuneen pois ja tämä kolahti pahasti minuun. :(
Sekin sai ahdistumaan ja tuntemaan kamalaa oloa. Hautajaisetkin ovat ylihuomenna mutta en pysty menemään sinne. Vien iltasella kynttilän hänen haudalleen ja saatan jopa lausua muutaman sanasen haudan äärellä. Hän oli ihana ja kultainen ihminen. :(
Tällä viikolla yhtenä päivänä <3 järkkäs ihanan yllärin ulkosalla ja lähdimme käppäilemään metsään.
Perille päästessä siellä odotti nuotio, lämmin glögi ja ihanan rauhallinen maisema. Vain me kaksi ja luonnon rauha. Sitä kaipasinkin. Se teki hyvää kun sai vaan maata paikallaan, katsoen pilvien liikehdintää ja kuunnella luonnon omaa keskustelua. Sain sillä hetkellä mieleni rennoksi.
Ihana yllätys oli, pakko myöntää. :)
Tällä viikolla on myös muutakin hyvää. Rakas pikkuinen poikani Elias täyttää huomenna 23.10.2015 2-vuotta. <3
Hän on jo iso poika. :)
Järjestän pojalle ikimuistoiset synttärit tulevana lauantaina.
Veeti pääsee Eliaksen kanssa taistelemaan lahjoista :D
Mutta tähän on nyt hyvä päättää. Iloisia hetkiä teille kaikille. Muistakaa rakastaa itseänne vaikka se pahalta tuntuisikin. Tekin ansaitsette omaa rakkautta. Kaikesta huolimatta.
Rakkaudella: Heidi.
