.. 28.10.2018 ..

Viikonloppu. Oli joo ja menikin jo. Tänään on sunnuntai ja vietämme Eliaksen syntymäpäiviä sukulaisten kesken. Elias täytti 5 vuotta tiistaina 23 päivä lokakuuta. Silloin viimeksi kirjoitin blogiini mietteitä samaisesta päivästä. 

Eilen juhlimme Eliaksen kaveri synttäreitä. Kaikki kutsutut lapset pääsivät juhlimaan synttäreille.. herkkuja riitti ja lapsilla oli mukavaa. 

Viikonloppuun mahtuu myös paljon muutakin. 

Olen viime päivät, tai oikeastaan viime viikot ollut tosi väsynyt kaikkeen. Itseeni, kotiaskareihin, jatkuviin menoihin ja perheeseeni. 

En varsinaisesti nosta esille lapsiani ja miestäni, mutta en jaksa olla heille se kunnon äiti ja ihana vaimo mitä he ansaitsevat. 

Olen itsessäni huomannut, että en tee enää samalla tavalla asioita kuin ennen. Enää ei välttämättä ole lämmintä ruokaa tehtynä kun perhe saapuu kotiin, usean päivän saattaa olla samat pyykit koneessa, tiskit voivat olla tiskaamatta, ja oma vointi sen kun laskee. 

Osasyy tähän on tietenkin se että olen painanut kipeänä menemään 24/7 tehden kaiken valmiiksi perhettäni varten. Tätä kesto tautia on jatkunut jo parisen viikkoa ja pahemmaksi vaan menee. En ehdi lepäämään päivisin vaikka lapset ovat hoidossa, koska on jatkuvia menoja mihin pitää lapsiani viedä tai itse käydä hoitamassa asiat lasteni puolesta. 

Mies käy työssä ja minä hoidan itse kaiken muun. En enää pysty jakamaan vastuuta toiselle, biologinen isä isommille lapsille ei osallistu mihinkään ja täten minun kuormitukseni vaan kasvaa päivä päivältä suuremmaksi koska teen nämä asiat yksin. 

Mieheni kotiin tullessaan auttaa kyllä sen minkä jaksaa mutta ketään ei ymmärrä mitä kaikkea käyn päivisin läpi.. :(

Asioita on jatkuvasti niin paljon ettei aikani riittäisi omalta osaltani työntekoon taikka lepäämiseen. Jatkuvasti saa olla ajamassa jonnekkin ja ei menee aikaakaan kun huomaat että lapset pitääkin jo hakea kotiin. Ja taas päivä meni ohi. Lepäämättä..

Toinen asia vai onkohan jo kenties ehkä tuhannes, on se että me emme mieheni kanssa enää puhu asioista samalla tavalla kuin ennen. Kaikki muuttui 2-3 viikkoa sitten. Hän sai työhönsä uuden työparin ja sen jälkeen on tuntunut siltä ettei meillä riitä keskusteltavaa enää työpäivän päätteeksi. Hän ei puhu omasta päivästään, ei soittele enää samalla lailla kuin ennen (hän tekee paljon työtä ja on kiireinen mutta ennen ehdimme hyvin vaikka ruokatauollakin puhumaan kaikesta avoimesti ja oli ihanaa kuulla toisesta). 

Omasta puolestani kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon, mutta tuntuu vaan kurjalta kun en saa jakaa sitä puolison kanssa. 

Tällä viikolla hän on tehnyt pitkiä päiviä ja kaukanakin vielä. Itse olen lapset ja kaiken hoitanut, todella kipeänä ja nyt entistä kipeämpänä tätä kirjoitan. Huomenna hän taas aamulla lähtee aikaisin jatkamaan samaa työmaata. Olen jälleen kerran huomisen alkuillan yksin lastemme kanssa. Tehden jälleen kaikki asiat yksin, ilman apua. Haluaisin tähän jonkun stopin. Ei hän perheellisenä voi tämmöistä tehdä. Olen kipeä, kuumeinen, väsynyt, siihen vielä kotiaskareet, lasten kuljetukset, hakemiset, lasten asioiden hoitamiset, ja kaikki muu päälle. Ihmetteleekö kukaan miksi olen polttanut itseni loppuun?

Enkä syyllistä häntä mistään. Hänen vaan pitäisi hiukan tulla minua vastaan.. 😐

Meillä on jatkuvasti riitoja, ja joo myönnän että olen se suurempi osapuoli siinä mutta haluaisin että mieheni ymmärtäisi myös minun näkökantani asioissa ja ymmärtäisi minun polttavan itseni loppuun kaiken tämän sotkun keskellä. Olen vainoharhainen, typerä, mustasukkainen, myrkyllinen, mutta mistäköhän kaikki johtuu? Asettukaa päiväksi minun asemaani niin kaikki ymmärrätte.. 

Rakastan miestäni, ylikaiken, en voisi päivääkään kuvitella eläväni ilman häntä, mutta haluan sen saman ihmisen minusta hänelle mikä aiemmin olin ja hänestä saman minulle. 

Onko se väärin pyytää tuommoista? 

Olen mustasukkainen, myönnän mutta ihan samanlainen hänkin olisi jos asiat olisivat toisinpäin. Minun ei tarvitsisi olla mutta silloin toisenkin on ymmärrettävä mitä käyn läpi eikä edesauttaa/jatkaa. 

Mietinkin että miksi työparin pitää myös viesteillä keskustella työajan ulkopuolella vielä kun kuitenkin näkevät työpäivän aikana koko ajan ja saavat suullisesti keskustella?

Eikö olisi oikein jos mieheni antaisi minulle sen ajan työpäivän jälkeen? 

Ei. Hän ei ole ikinä satuttanut minua, enkä minä häntä. 

Paitsi itse olen viime aikoina loukannut häntä verisesti syyttämällä asioista mitä ei todellakaan ole tapahtunut eikä tapahdu. Mutta miksi olen tämmöinen? Miksi hän ei enää puhu minulle? Tuntuu että asiat ovat sekaisin vaikka ei kuitenkaan ole.. 

Me menimme naimisiin sen takia koska rakastamme toisiamme ja odotimme silloin ensimmäistä yhteistä lastamme. 

Olen enemmän kuin kiitollinen hänelle siitä että saan rakastaa häntä. Ja hän minua. En pärjäisi ilman häntä mutta jotain muutosta on tapahduttava. En enää jaksa tätä. 

Pian paletti sortuu ja yksi onnellisimmista liitoista on ohi. Ja sitä minä en halua.. 😣

Koko viikonlopun olen vaan teennäisesti esittänyt kaikille kaiken olevan hyvin, toisaalta onkin, mutta vielä kun puolisokin ymmärtäisi mistä asioista kiikastaa. 

Haluan että olen onnellinen, haluan hänen olevan onnellinen ja haluan saada kaiken taas toimimaan kuten ennen. Onko se väärin?

-Heidi-

Mietteitä lokakuiselle tiistaille.. 😋

Tiistai. Viikon toinen päivä ja nyt jo tuntuu siltä että saisi olla joko viikonloppu tai vaikka kokonaan uusi viikko.. ja miksi.
Olen päivä päivältä miettinyt enemmän ja enemmän omaa äitiyttäni. Olenko hyvä äiti lapsilleni ja ennen kaikkea hyvä vaimo rakkaalle miehelleni.
Rakastan heitä kaikkia ylikaiken ja mitään en vaihtaisi pois, mutta mitä olette mieltä. Saako äiti olla koskaan väsynyt? Saako äiti ottaa edes yhden päivän viikosta löysemmin? Ei saa. Äidille kuuluu kotityöt, siivoukset, ruuanlaitot, ym.
Eihän äiti ole äiti ja hyvä vaimo ellei nämä hommat kotona toimi.
Olen antanut lapsilleni kaiken sen minkä pystyn. Aina on puhtaat vaatteet, ruoka ja siisti koti kun tulevat kotiin.
Mutta..
Nyt olen äitinä ajatellut että minunkin on ehkä aika saada tehdä myös jotain muutakin.
Olen miettinyt aloittavani ihan uuden sivun elämässäni ja haastan itseäni uusiin asioihin.
Aloitan opiskelut, siis mikäli saan kaiken menemään putkeen.
Mieheni tekee ilmanvaihtoalan työtehtäviä. Nyt meinaan hakea saman alan opintoihin ja mahdollisesti jopa työtehtäviin.
Huomenna selvitän mahdollisuuteni tähän alaan ja jos sinne pääsen, niin lähden enemmän kuin innoissani kokeilemaan uusia haasteita.
Tiedän että tulisin olemaan siinä hyvä, työssä sekä opinnoissa.
Ja voitte olla varmoja, että jos saan opiskelupaikan niin minähän perkele näytän kaikille että minusta on siihen! ;)
Nyt kun olen tästä myös miehelleni puhunut niin hän on kehoittanut minua tekemään niin, mutta silti pelkään että hän olettaa minun 'astuvan' hänen varpailleen kun samassa koulussa käyn tai ehkä myös mahdollisesti samassa firmassa tekisin töitä.
Haluaisin enemmän kuin mitään näyttää kaikille, myös miehelleni että en ole mikään hienostunut prinsessa mikä tekee äitien työt ja hoitaa kodin. Minusta on myös vaativampiin hommiin ja sitä minä ehkä juuri kaipaankin. Haasteita, uutta alaa ja rankkaa työtä!

Ja äitinä voin sanoa muille äideille, että kyllä ne pyykkivuoret ja astiakasat jaksavat odottaa. Aina ei ole pakko olla siistiä ja kulkea silkkihansikkain kotona. Äideillä saa myös olla vapaata aikaa ja tehdä sitä mitä tosissaan haluaa.
Haluan olla äiti ja etenkin hyvä vaimo, mutta nyt koen tarvitsevani muutakin sisältöä näyttääkseni sen heille. :)

Huomista odottaen. Kerron teille kunhan vastauksia vaan saan..

-Heidi-

Lokakuu 2018

Ja taas sitä mennään.. Lupasin niin itselleni ja teille kaikille muille, jotka tätä blogiani lukevat, että päivitän tätä useammin. Heinäkuu.. Taas on aikaa vierähtänyt.. 👀

Viime päivityksestä on taas asiat muuttuneet. 

Muutimme perheeni kanssa Laitilaan. Asumme nykyään omakotitalossa. 

Asuinpaikkana tämä on ihana. Lapset tykkää, minä tykkään. Me kaikki tykkäämme. <3

Muutostakin on jo 1 1/2kk aikaa, eli ei tämäkään mikään niin uusi juttu enää ole.

Lapset sopeutuivat hyvin uuteen ympäristöön ja uuteen hoitopaikkaansa.

Se taisi olla se suurin asia, mikä minua jännitti kun saimme tietää, että tämän asunnon saimme. 

Ja tässäkin oli se mikä mietitytti, kun vanhin lapsistani ehti vanhassa paikassa aloittamaan esikoulun ja yht'äkkiä paikka taas vaihtui. Myös pienin juniorimme ehti tottumaan perhepäivähoito kavereihinsa ja hoitotätiin. 

Kaikki on onneksi mennyt hyvin. Tähän asti...

Päiväkodista nyt välillä tulee sekä positiivista että negatiivistakin palautetta. Levottomuutta, vauhdikkuutta jne. Paljon mahtuu sisältöä sekä hyvään että huonoonkin päivään lasten arjessa.

Menneisyyttämme kun ajattelee, niin olen välillä aika peloissani uusien paikkojen suhteen ja varsinkin uusien ihmisten edessä. 

Menetin luottamukseni ulkopuolisiin viranomaisiin ja ihmisiin vuonna 2016. Sen jälkeen olen aina hieman varuillani ennen kuin suuni jostain asiasta avaan. 

Mitä enemmän huonoa palautetta kuulen esim. päiväkodilta, sitä enemmän alan syyllistämään itseäni ja miettimään asioita todella syvältä ja yritän kuumeisesti etsiä syytä. Tähän mennessä en vielä ole syitä keksinyt. 

Sitten taas positiivisten palautteiden jälkeen  tulee tottakai hyvä mieli ja hetken aikaa jaksaa ajatella, että omat lapset osaavat sittenkin käyttäytyä, eikä heissä ole mitään "vikaa".

Tuohon negatiiviseen asiaan vielä palatakseni. Vanhin poikani on kärsinyt jo useamman vuoden erilaisista levottomuuksista, keskittymishäiriöistä ym. Nyt vasta, ajatelkaa, vasta nyt alettiin miettimään, että voisiko syy olla neurologinen. ADHD, ADD ja mitä näitä nyt on.. 

Myös keskimmäisessä lapsessani on havaittu samoja piirteitä ja hänelle on myös mietitty toimintaterapiaa tms. Nyt vaan odotellaan että aikaa kuluu ja saadaan jokaiselle oireelle selkeä selitys.

Kyllä se vanhempana pistää miettimään, että onko kasvattanut lapsensa oikein, antanut tarpeeksi rakkautta, ollut tarpeeksi läsnä hänen elämässään, tai onko lapsi saanut kaiken tarvittavan? 

Myönnän, että lasteni elämä ei ollut aina tasaista. Oikeastaan ikinä. Jo ennen ex-miehestäni eroamista elämämme ei ollut mitään unelmakotia. 

Erosin vanhempien lasteni isästä 2014, muutin lasteni kanssa heidän lapsuuden kodistaan pois ja ennen kaikkea erilleen isästä, perheeseemme tuli uusi ihminen (nykyinen aviomieheni), muuttoja, uusia päiväkoteja, lastensuojelu asiakkuudet, kiireellinen sijoitus toiseen perheeseen, ja kaikki se saatanan paska mitä siihen on vielä näiden lisäksi mahtunut. Että en toisaalta kyllä ihmettele, mikäli lapsillani on nyt jälkikäteen alkanut oireet näkyä. On se ollut heille rankkaa, ja meille kaikille.

Tässä nyt kuitenkin sitä ollaan. Edelleen yhdessä. Perheenä. 

Jälkikäteen kun alkaa oikein syvemmältä miettimään näitä asioita ja pohtimaan kunnolla, niin ihmettelen miten voin olla näin kasassa ja yhtenä kappaleena miten nyt olen. 👏👏

Välillä on ollut kausia, jolloin kaikkea yksinäni ihmettelen ja mietin, mutta toisena hetkenä taas onnellisuus valtaa pääkopan. Elämä on ihmeellistä. Jotenkin vaan ehkä pelkään että jään tämän kaiken kanssa yksin? Tai että menetän kaiken ihanan mitä mulla on: perhe, ihana aviomies, lapset, kaiken.. onko tämä vaan kuvitelmaa, sitä kun en osaa sanoa. :(

Muutoksia mahtuu myös muita.. En ole enää työelämässä. Minun ja työnantajani välit eivät olleet parhaimmasta päästä ja lopulta hän paljastui ilkeäksi. Nyt työttömänä etsin uutta työtä ja teen omia asioitani mitä en aiemmin ole ehtinyt.

Olen nyt viikon aikana jakanut ihmisten postilaatikoihin hieronta lappusia, jossa kerron työkokemuksestani hierojana, ja innostuksestani työtä kohtaan. Toivottavasti saan taas kivan asiakas ringin, ja näin ollen saisin tästä vaikka ihan päivätyön itselleni. Olenhan kuitenkin tältä alalta 2011  vuonna saanut itselleni ammatin. 

Rakastan ihmisten auttamista, näin ollen hieronta on kaikkein parhain tapa tätä toteuttaa. Siinä saa kuunnella ihmisten murheita ja samalla tehdä toiselle hyvää ja auttaa.

Viime päivityksessä puhuinkin, että tänä vuonna täytän 30-vuotta. 

Järjestelyt on kovalla mallilla. Marraskuussa pidetään kunnon pirskeet. Kerranhan sitä ihminen täyttää 30 :D

Tulevana viikonloppuna lähdemme mieheni kanssa Tallinnaan auton kanssa. Sieltä on tarkoitus tuoda synttäreille juotavat ja muita oheistarvikkeita. Samalla nautimme lapsivapaa viikonlopusta ja toistemme seurasta. Sitä tässä kyllä jo kieltämättä kaipaankin. Yhteistä aikaa ja sitä kiireetöntä päivää kun ei tarvitse tehdä mitään mitä ei sillä hetkellä välttämättä jaksaisi. Haluan että mieheni ymmärtäisi sen että se kahden keskinen parisuhdeaika on kultaakin kalliimpi lapsiperheessä. Kerran kuukaudessa on kaksi päivää kun se on mahdollista ja silloin saisi puhelimet ja muut jättää kokonaan pois. 

En muista koska olisin saanut mieheltäni kukkia.. Sitä tässä odottelen että milloin olisi hällä taas romanttiset eleet mielessään. <3 

Nyt jätän pohdinnat tähän ja lähden saunan lämpöön. Huomenna on raskas päivä edessä.. :(

Blogin päivitystä, pitkästä aikaa :)

Heipä hei kaikki te ihanat ihmiset!
Huh. Aikaa on vierähtänyt viime kirjoituksesta miltei puolitoista vuotta. Ja minä kun aikoinaan silloin blogin aloitettuani päätin, että olen aktiivinen kirjoittaja. :D
Jospa nyt taas alkaisin tätä "harrastustakin" päivittämään.
Kaikenlaista on puolentoista vuoden aikana tapahtunut. Niin hyvää kuin huonoakin.

Viimeisessä tekstissäni puhuin yhteisen lapsemme lasketusta ajasta ja tällä hetkellä hänkin on jo 1v 5kk. Äkkiä aika menee. Muistan miten juuri hänet synnytin, miten onnellinen isä sai hänet ensimmäistä kertaa syliinsä ja miten koko perhe otti pienokaisen avosylin vastaan.
Isoveljet olivat koko raskauden ajan super innoissaan pikku veikasta ja syntymän jälkeen ihan tähän päivään saakka rakastavat häntä yli kaiken.

Vanhin lapsemme, tällä hetkellä jo hänkin yli 6-vuotias sanoo aina niin ihanasti pikkuveikan nähdessään: Isoveikka tekee sitä ja tätä :D Aivan ihanat lapset minulla. <3

Muuttokin on tapahtunut viimeisimmän kirjoituksen jälkeen. Asumme nykyään 120 neliöisessä asunnossa, tosin edelleen vuokralla ja päiväkodit, eskarit sekä koulutkin ovat ihan vajaa 1km päässä. Hyvä paikka sinäänsä.

Apua. Mekin olemme <3 kanssa olleet jo tänä vuonna joulukuussa 2 vuotta avioliiton pyhässä satamassa. Marraskuussa olemme jo olleet kaiken kaikkiaan 4 vuotta yhdessä. Siihen 4 vuoteen mahtuu tooooodella paljon erilaisia tapahtumia sekä asioita, mutta silti rakastan tätä miestä yli kaiken enkä halua ikinä häntä menettää. Toisin sanoen papin sanoja lainaten: Kunnes kuolema meidät erottaa. Sitä on hyvä miettiä .:)

Nyt tänä vuonna, itseasiassa jo ensi kuussa (elokuussa) vanhin poikani aloittaa esiopetuksen. APUA! Miksi hänestäkin on jo kasvanut niin iso poika? Juurihan minä hänetkin ponnistin masusta pihalle. Keskimmäinenkin täyttää jo loppuvuodesta 5-vuotta. Herranjestas. Haluan lapseni takas vauvoiksi :D

Tätä nykyä me olemme molemmat <3 työelämässä. Hän toimii ilmanvaihtoalalla (opiskeli itsensä siihen ammattiin tässä välissä kun tänne en ole mietteitäni jakanut) ja tekee töitä tällä hetkellä hyvässä firmassa. Minä itse toimin henkilökohtaisena avustajana. Sitäkin olen jo kohta tehnyt 3kk. Tuntuu että juuri sen vasta aloitin.

Aloitin myös lähihoitaja opinnot 2017 syksyllä mutta keskeytin opinnot maaliskuussa 2018. Yksinkertaisesti poltin itseni loppuun. Poissaoloja tuli paljon, mitään ei tullut kotona tehtyä (en vaan jaksanut) ja sitten väsyttyäni aloin purkamaan kiukkuani mieheeni ja lapsiini. Pelkäsin jo sillä hetkellä että masennun uudestaan (minullahan oli aika pahana masennus vielä vuonna 2016, mutta selvisin siitä hyvällä tukiverkostolla) ja olinkin varma että taas mennään laskusuuntaan. Onneksi näin ei käynyt ja päätin jättää leikin kesken. Keskityin jonkin aikaa ihan vaan kotona olemiseen ja perheeseeni. Tätäkään ei kestänyt kauaa kun kyllästyin katsomaan kotimme seiniä 24/7. Hain töitä, monesta paikasta ja kävinkin monissa haastatteluissa. Viimeiseksi minä löysin hyvän paikan avustajana ja tätä työtä olen nyt siitä asti tehnyt. Toivon mukaan saan jatkaa työsuhdettani elokuun lopun jälkeen. :)

Olen välillä miettinyt miten onnekas oikeasti olen. Minulla on 3 aivan ihanaa lasta, super ihana aviomies, ihana koti, työpaikka ja asiat ovat muutenkin nyt hyvällä mallilla.
Kerran kuukaudessa saamme vapaa viikonlopun (mikä on tässä arjen pyörittämisessä luksusta) lapsista ja silloin olemme ottaneet tavoitteeksi viettää sitä yhteistä aikaa mitä arjen keskellä ei aina ehdi. Kävimme mieheni kanssa joku aika sitten viikonloppu reissulla Tallinnassa. Ikinä ennen en ollut siellä käynyt ja todella positiivinen kokemus oli. Eli jossain kohtaa syksyllä sinne vielä uudestaan.

Vapaa viikonloppuina nautimme hyvästä ruuasta, musiikista ja yhteisestä ajasta. Kiitänkin tästä mahdollisuudesta mieheni siskoa kun viitsii lapsiamme ottaa. <3

Nyt tulevana viikonloppuna lähdemme mieheni kanssa heidän mökilleen. Järvi maisema, sauna, hyvä ruoka ja juoma. Ai niin. Ja maailman paras seura. Mitä sitä muuta voikaan toivoa? :D

Laitan tämän päivityksen loppuun muutamia kuvia tämän hetkisestä elämästämme. :)

Tänä vuonna täytän jo itsekkin 30-vuotta. Alun perin annoin miehelleni täyden vastuun synttäreideni järjestämiseen, mutta nyt olen itse miettinyt juhlapaikkaa, ohjelmaa ym. Mies saa hoitaa ohjelmanumeron tai mitä ikinä olikaan miettinyt niin minä hoidan muut. Olen minä kyllä aikamoinen jääräpää :D

Olen jatkanut nuorimman lapsemme syntymän jälkeen myös paheitakin. Tupakanpoltto. Ei ollenkaan hyvä asia. Ei itseni, muiden eikä varsinkaan lasteni takia.
Jossain kohtaa senkin aion lopettaa. Aika näyttää...
Tällä hetkellä poltamme molemmat. Iltaisin on vaan niin ihana keskenään istuskella partsilla, siemailla yhtä drinkua ja poltella tupakkaa. Ei saisi kehuskella, mutta minkäs teet. Jokaisen oma valinta, niinhän se menee.

Myös muut asiat vähän painaa mieltä.. Itsetunto-ongelmat. Painoa pitäisi saada alaspäin. Nyt varsinkin kesällä tämä operaatio on vaikea, mutta toisaalta hikoilen työssäni nyt niin paljon, että eiköhän sekin tästä lähde lasku suuntaan. Sokerit vaan pois niin eiköhän ala tuloksiakin näkymään. :D
Mikäs sen ihanampaa olisi kun voisi seisoskella, vaikka ihan nakuna, mieheni edessä ja kuunnella hänen kehujaan, mutta minkäs teet. Ei pysty niin ei pysty. Välillä mietinkin että mitä <3 mahtaa ajatella minusta kun peittelen itseäni vähän joka tilanteessa. Hän on kyllä ihana kun kehuu ja näkee minut kauniina kaikista synnytyksen jättämistä kiloista ja makkaroistani huolimatta. Rakastan häntä yli kaiken..

Nyt kello alkaa olemaan jo sen verran, että pienin tarvitsee iltapalaa jonka jälkeen minä lähden tupakalle.. :D :D

Toivottavasti saan taas lukijat kiinnostumaan blogistani uudestaan.. <3

Tämmöistä meidän elämä nykyään on <3