Paistaako se päivä koskaan tähän risukasaan? :/

Sumuista, pilvistä ja pienen pakkasen täyteistä huomenta kaikille.
On vielä aamu, pojat on viety päiväkotiin, ulkona koleaa, ja mielikin taas vähän järkkyy suuntaan jos toiseen. :/
Tosiaan. Eilen sain taas pojat luokseni viikon ajaksi. Tulivat siis isältään eilen. Pitkästä aikaa oli ihanaa kun sai käydä hakemassa pojat päiväkodista ja se hymy, mikä oli pojilla suunpielissä kun juoksivat mua kohti. :)
Eilen oli myös illalla poikien ensimmäinen vanhempainilta ja sieltä saatiin taas paljon hyödyllistä ja tärkeää tiedotetta.
Pojilla on nyt lokakuun aikana ensimmäinen kunnon valokuvaus päiväkodissa ja taitaa äippää jännittää enempi mitä poikia. Ihania valokuvia siis odotellessa. :)

Viime viikonloppuna tehtiin äitini, sisarusteni ja <3 kanssa kirppari kierros. Mukava reissu oli ja jotain pientä löytyikin. Saappaat, pojille vaatetta, mulle vaatetta yms. Olihan siellä kaikenlaista. Mua vaan ei sais päästää minnekkään, koska aina mä löydän jotain kivaa. Joko itselleni taikka muille. :P
Samana iltana sain myös yhden parhaimmista ystävistäni kyläilemään ja puhuttua kyllä tuli. Huomasin, että ei olla vähään aikaan nähty. Hän on ihana ja täynnä kultaa oleva ihminen. Hänelle on helppo puhua ja hän kuuntelee.
On ihanaa kun on tuollainen ihminen sun lähellä ja puhelinsoiton päässä :D

Nyt siitä tulee huomenna viikko kun aloitin lääkityksen. Päivät on mennyt tähän asti vähän tokkuraisessa olotilassa ja väsymystä on melkein koko ajan. Huomenna aloittelen isommalla annoksella. Vähän jännittää miten se muhun vaikuttaa, koska pienellä annoksella on jo ollut aika paljon vaikutusta. Jatkuvaa päänsärkyä ei ole enää ollut, mutta muita oireita on kyllä ollut senkin edestä. Olen nyt huomannut, että olen paljon 'vainoharhaisempi' mitä ennen. Ei välttämättä johdu lääkkeistä, mutta saattaa johtua. En tiedä. Suutun herkästi, pienistäkin asioista ja kaikki <3 ja mun välillä tuntuu tällä hetkellä hassulla tavalla vaikealta. Toivon mukaan tämä menee ohitse ja pystyisin taas olemaan se normaali ihminen.
Se luottamus, sanana jo itsessään on perhanan typerä. Luottaa tai ei. Toisella hetkellä pystyn luottamaan ja toisella hetkellä en. On myös aika lailla kiinni hänestä itsestään. Pitäisi pystyä puhumaan avoimesti ja olla rehellinen. Enempää en suhteelta vaadi, luottamus ja rehellisyys! Ei pitäis olla vaikeeta.. prkl. :(

Torstaina olisi taas tiedossa terapiaa. Sekin jännittää jo hirveesti. Ja samalla reissulla pitänee liittää labra lähetteeseen vielä muutamia juttuja. Sinnekkin pitänee mennä. Tässä syksyn aikana tulee olemaan paljon menoa. Hyviä ja huonoja.

Nyt on mullakin onneks aikaa selvitellä päätäni, tunteitani, tuntemuksiani, ja eritoten sitä luottamusta yms. Sain kouluni kanssa järjestettyä asiat sillä tavoin, että saan toipua rauhassa. Tai ainakin yritän toipua. Aika sen näyttää.
Jokainen päivä on erilainen, mutta mun pääni sisällä se on joka päivä samanlainen. Niin kurjalta kuin se tuntuukin. Päässä on ties mitä, edelleen, ja välillä kaikki asiat tuntuu ylitse pääsemättömiltä. Että mä vihaan tätä tunnetta ja olotilaa. Mä niin haluaisin olla normaali pullantuoksuinen äiti. Sitä mitä mä olin joskus. :(

Viimeinen viikko on mennyt ajallisesti tosi nopeesti, mutta jos on vaan jatkuvasti sellainen loputtoman tyhjä ja väsynyt olo niin päivät kuluu silloin tosi hitaasti. Tekemistä olisi vaikka millä mitalla. Siivoomista, pyykkäämistä, kaikenlaisia kotiaskareita. Tällä hetkellä vaan pakolliset jutut on tehtävä, muihin 'ylimääräisiin' mulla ei oo voimia. Ainakaan nyt. :/

Ensi viikolla me lähdetään <3 kanssa rentoutumaan laivalle ja ollaan päivä tukholmassakin. Siitä reissusta olen pitkään jo 'haaveillut' ja varsinkin odottanut sitä matkaa. Kaiken pitäisi ensi viikolla mennä putkeen, mutta nyt jo eilen ja tänään meillä on ollut sellaista kismaa että saas nähdä onnistuuko yhtään mikään. Odotukset on itselläni ainakin kovat enkä haluaisi että mikään menee pieleen. Lupauksia on ensi viikon suhteen annettu, yllätyksiä mitkä ovat etukäteen mulle kerrottu ( no ei se enää yllätys kyllä ole, mutta kuitenkin ). Nyt vaan reissua odotellessa.
Ensi viikolla järkkään mun hyvälle ystävälle illanistujaiset. Sitä on myös ensi viikolla luvassa.

Nyt pitänee alkaa värjäämään tukkaa, koska perjantaina musta tulee pitkätukkainen.. kampaajalle siis menossa joo :D

Oho. Pieni romaani tuli taas. Tässä sitä tekstiä on taas, varsinkin niille selkäänpuukottajille, selän takana puhuville ja pahimmille juoruilijoille. Ei, heidi ei ole normaali vieläkään!

Tylsä, masentava keskiviikko. :/ perus heidiä taas..

Huh heijaa taas. Eilen oltiin sitten molemmat siellä lääkärillä mitä olin odotellut jo melkein parisen viikkoa. Lääkäri käynti sai taas omalla tavalla tunteet pintaan, varsinkin mun, ja mikä parasta niin on se, että sain vihdoinkin sitä kaipaamaani apua mun ongelmiin. :/
Lääkitystä tuli kahdenlaista ja nyt niillä mennään ainakin kuukauden verran ja katsotaan onko niistä mitään hyötyä. Jos en koe siitä olevan hyötyä, annosta nostetaan ja taas jatketaan matkaa eteenpäin.
Vuoden loppuun asti olen työkyvytön, joten saikkuahan siitä rapsahti. Kärsin keskivaikeasta masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Mitä sitä nyt muuta olisikaan voinut odottaa. Keskittymään en pysty, mihinkään, hyvä kun kotihommat olen nyt pystynyt tekemään. :(
Pojat ovatkin taas sopivasti tämän viikon isällään, ja se on hyvä, koska en ole nyt näiden lääkkeiden kanssa ihan niin kelpo äiti mitä voisin olla.
Eilen illalla aloitin toisella lääkkeellä ja se toikin mulle koko yön kestävät yöunet. Jes! No hyvähän se on että pystyn niiden avulla nukkumaan enkä näe niitä kauheita painajaisia. Tosin nyt kun näitä lääkkeitä syön niin olen tuskasen väsynyt, mua heikottaa, kädet tärisee, ja päätä särkee.
Lääkäri näistä eilen varoitteli ja toivon että menevät muutamassa päivässä tai edes viikossa ohitse. En tiiä, aika näyttää.
Tällä hetkellä mä mietin miten surullista mun elämä oikeesti on. Parisuhde on joo ihana ja, no, hyvä, mutta muuten mun elämä näyttää valuvan vauhdilla alaspäin eikä loppua vaan näy. Nyt mä niin haluaisin että voisin palata ajassa taaksepäin ja korjata mun tekemät kaikki virheet ja klikata ne mahdolliset epäonnistumiset yms mitä mun elämässä on nyt ollu että tässä jamassa ollaan ni pois ja alotella ihanasta kohdasta elämää missä kaikki oli vielä hyvin.

Eilen tuli myös jonkin verran uutta tietoa ja takapakkia. Mutta hei, musta on taidettu jo aikojen alussa muovata vahva nainen koska edelleen oon pystyssä, tavalla tai toisella, surullisena tai iloisena yms.
No kaikki asiat mitä mulle tapahtuu, nyt, muutamien viikkojen, kuukausien taikka vuosienkin päästä ni saa musta vahvemman persoonan enkä anna niiden lannistaa mua.
Mä yritän jaksaa, haluan jaksaa ja nimenomaan jatkaa eteenpäin. Mutta aika näyttää, pysynkö rehevänä ja kukkivana kukkana vai kuihdunko pois...

.. :( ..

Valhe, totuus, epävarmuus, pelko. Oletteko huomanneet, että kaikki nämä sanat satuttavat? Minä kyllä olen. Valheet satuttavat, totuus tekee usein kipeää, epävarmuus ja sisäinen pelkotila vahvistavat sitä aitoa pelkoa mitä on.

Se tunne on kamalaa, kun sun sisällä kaikki hälytyskellot kolkuttelevat ja yrittävät varoittaa sua jostakin. Niinhän se onkin, että sun kroppas tietää mikä on totta ja mikä väärää. Sydän menee tunteiden valumana eikä välttämättä aina näe totuutta :/
Viime päivät on ollu kauheita, omalla tavallaan. Psykiatrilla käynti sai taas vähän sitä positiivista uskoa muhun valettua. Ja vastauksia. Sain sellaisia vastauksia mitä jaksan nyt odottaa ensi viikkoon. Ens viikolla mulla on kunnon lääkäri joka antaa sen lopullisen diagnoosin mulle ja mun 'sairaudelle'.. noh, masennushan on sairaus.. :(


Neljän seinän sisällä olo on jtn kauheeta. Mutta silti jos mahis ois lähtee johonkin ni mitä sä teet? Sua ei vaan kiinnosta, et jaksa, et halua. Haluat vaan olla ja jatkaa asioiden murehtimista.
Argh! Mä niin inhoon tämmöstä. :(

Eilen illalla otin yhden rauhottavan tabletin. Joo, pisti sitten nukuttamaan ihan älyttömästi ja kyllä, nukuinkin koko yön putkeen näkemättä yhden yhtäkään painajaista, MUTTA, se sai mut niin zombieksi, että vaikutus lakkas vasta alkuillasta. :/
Väsymys oli jtn käsittämättömän suurta. Nyt särkee jokaikinen lihas mikä mun kropassa on. Tää on ihan perseestä..

Nyt ootan että lapsoset menee nukkumaan, jotta mä saan vaan olla, siis löhötä, olla ja olla. Sitä mä odotan. Mulla on taas kerran ollut tosi raskas ja vittumainen päivä. Ihan suoraan sanottuna.
Vähän väliä otan nokkiini jostain, suutun ( tosin en tänäänkään ilman syytä), ja harmittaa kaikki koko ajan.
Mä niin odotan että joku tulis ja kertois vaan kaiken olevan pahaa unta, lohduttais mua ja tarjois olkapäätä, ja pyyhkis kaiken sen turhan olon mun sisältä pois. Mutta sepäs ei onnistukkaan niin vaan.
Aina vaan joku asia/tapahtuma tulee mun eteen ja pilaa kaiken. Oon vaan niin täynnä jo tätä kuormitusta.

Miten paljon on sanottu yhden ihmisen kestävän koko elämänsä aikana? Musta tuntuu, että mä oon saanut kestää jo kaiken sen mikä mulle on tarkotettu tai aikoinaan määrätty.

Kunpa sais olla vielä pieni vauva. Ei tarvitsisi tietää mistään mitään, et tekisi virheitä, saisit vaan olla, ja itkeä kun kaipaat äitiäsi.
Itsekkin mietin välillä että onko mulla oikeus itkeä mun äitiä enää koska olen jo aikuinen. Välillä haluaisin vaan painautua äitin kainaloon ja itkeä..

Koska joku tulee vetämään mulle sen oman rajan että nyt riittää, tämä tyttö on kestänyt jo tarpeeksi..

Argh. Huoh. Itkut, huolet, yms...

Maanantai. Huoh. Kaikki varmaan jo tietävät mitä se mulle tarkoittaa. Uutta viikkoa ja kirotuinta päivää mitä viikossa saattaa edes olla. Mä vihaan näitä maanantaipäiviä. Mun elämä on muuttunut huonompaan suuntaan ja nämä maanantait on vaan muistutusta siitä miksi ja milloin asiat alko menemään huonommiksi. Pitänee vaan yrittää kestää.
Joo. Oon käyny pitkiä keskusteluja sisäisen itteni kanssa ja tullut siihen tulokseen, että yksin ilman terapeuttia en selviä. Tosin siellä käynnistä en oo saanu mitään sen suurempaa apua, mutta vähäinenkin apu on mulle hyvästä. Viime kerran jälkeen oon alkanu ajattelemaan kaikkia ajatuksia enemmän ja yrittänyt olla se iloisempi heidi mikä tuolla jossain piileksii. Se synkempi puoli musta on vallannut mut kokonaan. :/
En tiedä uskallanko näin julkisesti puhua näistä mun tuntemuksista ja siitä mikä mulla on.
No, sama kai se on. Mulla ja monella muulla on samoja ongelmia. Ahdistuneisuushäiriö ja masennusta tässä on itselläkin menossa. Näistä kun selviäisin, vielä joskus, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen. Saisin olla se normaali, iloinen, energinen, tyytyväinen, yms. Tällä hetkellä mulla on vain toisinaan hyvä olla, itkeskelen, ahdistaa, en jaksa tehdä mitään. Lapset on ainoat mitkä pitää mut kasassa ja jaksan. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa... Lapset, he ovat se valo, minkä näen. Joskus kun näkisin valoa muuallakin kuin lasteni silmissä.

Mulla oli elokuun alussa hyvä olo, ainakin toisinaan ja opiskelupaikka ja ihanat tulevaisuuden suunnitelmat. Mitä mulla nyt on? Jatkuvaa epätietosuutta, kärsimystä, ja pelkoja. Onko tämä sitä elämää? Ei. Ei ainakaan sitä mitä mä olen jo lapsuudessa halunnut. Mun piti olla onnellinen, aina, ja sellainen äiti lapsilleni että aina hymyilen.
Mun sisällä kuohuu, ja päälle päin näytän normaalilta ja yritän hymyillä. Se hymyileminen sattuu. Masennus ei ole mukavaa, ei hyvän tuntuista, ei ihanaa. Ei, sitä se ei ole. Mä olen vaan ihminen, ja haluaisin olla taas ihana ihminen.

Tiedän, että mun syksystä tulee vaikea, käyn terapiassa ja mulla alkaa ne ahdistuskohtaukset tulemaan voimakkaampina, mitä pidemmälle mennään, niin sitä enemmän mua alkaa ahdistamaan.
Nukkumisesta ei tule enää mitään. Viime terapian jälkeen mulla alkoi nukkuminen menemään siihen, että kun silmäni suljen, ajatuksia ja kuvia alkaa pyörimään silmissä sekä mielessä, niistä ei saa yhdestäkään otetta, tuntuu kuin mun ei annettaisi nukahtaa. Ja päivisin on ihan sama.
Argh. Ja ne painajaiset. Ensin jos hyvällä tuurilla nukahdan, herään muutaman tunnin sisällä, pyörin sängyssä ja tajuan heränneeni taas kamalaan olotilaan. Sitten tämän jälkeen nukahtaminen on tosi vaikeeta.
Tähän mun on saatava apua.

Mun ja <3 välit ovat edelleen pysyneet hyvinä, ja niin toivon sen menevänkin, nyt, jatkossa, tulevaisuudessa.. kamalalta vaan tuntuu kun toisena päivänä on meidän välillä hyvin ja toisena päivänä tajuan miten on valheet taas murskannut pienellä osalla mun oloa ja meidän elämää. Miksi rakkauden pitää sattua?
Yksi asia mikä pitää mut kasassa lasten ohella on tulevaisuus: mulla pitäisi olla kolmen vuoden päästä elämäni onnellisin päivä, aivan, naimisiinmenosta ollaan puhuttu, mutta toivottavasti nämä tuskat, valheet, pettymykset, surut, menneisyys, yms on sitä ennen käsitelty ja jätetty unholaan.
Jatkuvaa kyyneleiden vuodatusta mun elämä on nykyään. Kyllästyttää. Ahdistaa. Pelottaa. Mä oon sisäisesti niin yksin...

... jaksanko.. ?

Argh. Nämä on taas näitä v-mäisiä päiviä kun mikää ei natsaa mun ajatusten kanssa yhteen. :/
Aamulla jo sain riidan aikaiseksi ennen kuin lähdin edes poikia viemään hoitoon. Ja sitä samaa on koko päivän jo jatkunut. Oon ollut tänään taas pahoin ahdistunut ja ilkee/kamala ämmä. Varsinkin <3 on saanut kärsiä taas mun tempauksista.
Mulla on nyt ollu koko tän viikon semmosia pahoja hetkiä kun huudan, ärjyn ja oon muuten vaan kamala. Tuntuu etten saa tätä olotilaa ollenkaan loppumaan.
Silmiin sattuu, tänään on taas tullut vuodatettua yksi, kymmenen, ja ties miten monta kyyneltä. Päätä särkee, väsyttää, harmittaa ja kaikkea tältä väliltä.
Silti vaikka oon tämmönen oikee bitch, ni rakastan ja halu rakastamiselle on tosi kova sekä palava.
Nyt vaan ajatus toisen paijaamisesta ja hellimisestä tuntuu tällä hetkellä aika kaukaiselta. Tai no, johtunee varmaan taas tästä mun sisäisestä kiukku perse heidistä mille ei mikään oo vaan hyvä. :/
Mulla oli tällä viikolla se eka käynti mua helpottavassa paikassa. Ja koin siitä olevan sillä hetkellä vähän hyötyäkin. Sain purkaa kaiken sen pahan patoutuman ulos ja tunsin hetkellisesti hyvää oloa. Mutta nyt nämä pari päivää sen reissun jälkeen on ollut aivan hirveitä. Oon hirvee sekä itelleni että muille. :(
En jaksa mitään, mua ei kiinnosta mikään, en halua tehdä mitään yms. Toivottavasti on vaan ohimenevää ja saan taas sen normi onnellisen hömppä perse heidin takas ponkastua maan pinnalle.
Saatiin myös lisää tärkeitä vastauksia ja apuja. Viimeistään ensi vuonna saan olla aidosti onnellinen ja rakastunut, sekä täynnä tarmoa ja hymyä. Ja olen varma kun saan asiat kaikki jäämään taka-alalle ja historiaan, niin kaivan itse mun synkille ja mua tukahduttaville asioille ison ja syvän kuopan, potkasen ne sinne ja kasaan monta metriä multaa päälle. Nih! Kauaa ette mua enää saa satutettua.

Sitten yks iso asia on myös vainoharhaisuus. Sitä oon nyt viime aikoina viljellyt aika monesti ja aika lailla. Tuntuu itestäkin, tai tästä hyvästä heidistä siis, tosi pahalta kun edes ajattelen mitään olemattomia ja tyhmiä asioita millä ei todellakaan ole mtn merkitystä eikä ainakaan pitäisi koskea millään lailla meidän elämää.

Mutta. Näin. Joo. Siis.

Tällä siis taas mennään. Näillä tiimoilla tänään. Jospa huominen toisi taas positiivisuutta tähän mun aivolohkooni..