Maanantai. Huoh. Kaikki varmaan jo tietävät mitä se mulle tarkoittaa. Uutta viikkoa ja kirotuinta päivää mitä viikossa saattaa edes olla. Mä vihaan näitä maanantaipäiviä. Mun elämä on muuttunut huonompaan suuntaan ja nämä maanantait on vaan muistutusta siitä miksi ja milloin asiat alko menemään huonommiksi. Pitänee vaan yrittää kestää.
Joo. Oon käyny pitkiä keskusteluja sisäisen itteni kanssa ja tullut siihen tulokseen, että yksin ilman terapeuttia en selviä. Tosin siellä käynnistä en oo saanu mitään sen suurempaa apua, mutta vähäinenkin apu on mulle hyvästä. Viime kerran jälkeen oon alkanu ajattelemaan kaikkia ajatuksia enemmän ja yrittänyt olla se iloisempi heidi mikä tuolla jossain piileksii. Se synkempi puoli musta on vallannut mut kokonaan. :/
En tiedä uskallanko näin julkisesti puhua näistä mun tuntemuksista ja siitä mikä mulla on.
No, sama kai se on. Mulla ja monella muulla on samoja ongelmia. Ahdistuneisuushäiriö ja masennusta tässä on itselläkin menossa. Näistä kun selviäisin, vielä joskus, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen. Saisin olla se normaali, iloinen, energinen, tyytyväinen, yms. Tällä hetkellä mulla on vain toisinaan hyvä olla, itkeskelen, ahdistaa, en jaksa tehdä mitään. Lapset on ainoat mitkä pitää mut kasassa ja jaksan. Tätä tekstiä on vaikea kirjoittaa... Lapset, he ovat se valo, minkä näen. Joskus kun näkisin valoa muuallakin kuin lasteni silmissä.
Mulla oli elokuun alussa hyvä olo, ainakin toisinaan ja opiskelupaikka ja ihanat tulevaisuuden suunnitelmat. Mitä mulla nyt on? Jatkuvaa epätietosuutta, kärsimystä, ja pelkoja. Onko tämä sitä elämää? Ei. Ei ainakaan sitä mitä mä olen jo lapsuudessa halunnut. Mun piti olla onnellinen, aina, ja sellainen äiti lapsilleni että aina hymyilen.
Mun sisällä kuohuu, ja päälle päin näytän normaalilta ja yritän hymyillä. Se hymyileminen sattuu. Masennus ei ole mukavaa, ei hyvän tuntuista, ei ihanaa. Ei, sitä se ei ole. Mä olen vaan ihminen, ja haluaisin olla taas ihana ihminen.
Tiedän, että mun syksystä tulee vaikea, käyn terapiassa ja mulla alkaa ne ahdistuskohtaukset tulemaan voimakkaampina, mitä pidemmälle mennään, niin sitä enemmän mua alkaa ahdistamaan.
Nukkumisesta ei tule enää mitään. Viime terapian jälkeen mulla alkoi nukkuminen menemään siihen, että kun silmäni suljen, ajatuksia ja kuvia alkaa pyörimään silmissä sekä mielessä, niistä ei saa yhdestäkään otetta, tuntuu kuin mun ei annettaisi nukahtaa. Ja päivisin on ihan sama.
Argh. Ja ne painajaiset. Ensin jos hyvällä tuurilla nukahdan, herään muutaman tunnin sisällä, pyörin sängyssä ja tajuan heränneeni taas kamalaan olotilaan. Sitten tämän jälkeen nukahtaminen on tosi vaikeeta.
Tähän mun on saatava apua.
Mun ja <3 välit ovat edelleen pysyneet hyvinä, ja niin toivon sen menevänkin, nyt, jatkossa, tulevaisuudessa.. kamalalta vaan tuntuu kun toisena päivänä on meidän välillä hyvin ja toisena päivänä tajuan miten on valheet taas murskannut pienellä osalla mun oloa ja meidän elämää. Miksi rakkauden pitää sattua?
Yksi asia mikä pitää mut kasassa lasten ohella on tulevaisuus: mulla pitäisi olla kolmen vuoden päästä elämäni onnellisin päivä, aivan, naimisiinmenosta ollaan puhuttu, mutta toivottavasti nämä tuskat, valheet, pettymykset, surut, menneisyys, yms on sitä ennen käsitelty ja jätetty unholaan.
Jatkuvaa kyyneleiden vuodatusta mun elämä on nykyään. Kyllästyttää. Ahdistaa. Pelottaa. Mä oon sisäisesti niin yksin...
... jaksanko.. ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti