Päiväkirja merkintöjä, tunteiden ilmausta, ehkä jotain siltä väliltä..

Näin on joo.
Nyt viime viikonloppuna oli/ollaan tehty lasten kanssa kaikenlaista kivaa. Ajeltu traktorilla, ajeltu ruohonleikkurilla ja ulkoiltu sekä touhuiltu pihalla kaikkea kivaa. Käytiin myös mun entisen aviomieheni luona lauantaina visiitillä eli poikien isän, ja siellä vierähtikin muutama tovi jos toinenkin. Iltapäivällä mentiin ja illalla lähdettiin. Pojat tykkäsivät touhottaa isänsä kanssa ja voi sitä riemun määrää. Ja olihan sitä mulla ja mun siskollanikin ihan kivaa. Väsäilin myös viikonloppuna ihanan ja toooosi hienon syntymäpäiväkakun, ja ikinä en ole niin tyytyväinen ollut mihinkään leipomukseen kuin siihen. Se onnistus täydellisesti, noh, ehkä pari pientä virhettä mutta muuten täytteet ja kaikki oli tip top täys 100% :D
Nyt tässä heinäkuun aikana taion pikkusiskolle iiihanan synttärikakun ja sitten tässä miekkoselleni teen super hyper hienon syntymäpäiväkakun tuossa elokuun alussa. :)
Täytteet ja kaikki on jo tiedossa ja voin taata että se on tosi hyvänmakuinen ja NÄKÖINEN :P
No, <3 ansaitsee vaan parasta kun jaksaa tämmöstä "sekopäistä" tyttöä kattella.. Ja nyt päivä päivältä tuntuukin siltä, ja mietinkin sitä melkein päivittäin, että miten mahtaa kuukaudet taikka vuodet kun tästä menee eteenpäin ni mennä? Jaksaako <3 mua vielä esim. 2 vuoden jälkeen? Meillehän tuli tuossa lauantaina jo 8 ihanaa ja rakkauden täyteistä kuukautta täyteen. Näiden kuukausien aikana on tapahtunut vaikka ja mitä, mutta tässä sitä silti mennään. Yhdessä, onnellisena, ja ja.. No, en tiiä. Tässä sitä vaan mennään.

Tossa viikonlopun aikana mun iloisuus ja ihanan "positiivinen" asenne hävisi kuin tuhka tuuleen. Eräs sukulaiseni päätti, tai ainakin yrittää tehdä mun elämästä ilmeisesti vaikeeta. En tiedä, mutta sen taas tiedän, että jos hän siinä onnistuu niin voin taata, että annan samalla mitalla takaisin, ja ekana aloitan sillä, että välit katkeaa saman tien, ja sen jälkeen mietin millä tavoin voin hankaloittaa hänen elämäänsä.
Tämä on vaan kurjaa, koska edelleen, niin, menneisyys kummittelee taas meidän elämässämme ja jatkuvasti saa jomman kumman meidän tunteet pintaan, ja on sanaharkkaa, pientä riitelyä yms. Toisinaan olen miettinyt, että miten kauan tätä enää jaksan?! Tai <3 jaksaa?
Onneksi mulla, tai siis meillä, on lapset mitkä pitää meidät kasassa. Mulle se on tärkeetä että lapset pyörivät tässä "jaloissa" ja elävöittävät tätä taloa edes vähän iloisella hymyllä tai asenteella :)

Nyt päivä päivältä tuntuu enemmän siltä, että haluan jakaa nämä kaikki asiat mitä mun pään sisällä tapahtuu, niin jollekkin ulkopuoliselle. Josko sellainen ihminen voisi mua auttaa ja saisin tämän pahan olon ulos. Kurjaa kun joku tietty ihminen lisää koko ajan pahoja asioita tähän soppaan ja kohta onkin jo niin iso keitos keitetty että siitä ei niin vaan selvitäkkään. Mutta ehkä se on sitä mitä se haluaa. Toivottavasti on ylpeä itsestään, ja jos tätä tekstiä sattuu lukemaan niin ehkäpä ymmärtää miten rikkinäiseksi on mut saanut ja miltä musta tuntuu. Että ei todellakaan sen teot auta mua, eikä tosiaankaan ole mun taikka lasteni parhaaksi!
Ihanaa aloittaa taas viikko tämmöisessä mielentilassa. Tuntuu kurjalta, ja vaikka en sitä ulospäin näytäkkään, niin sisällä itku ja valtava tunnemyrsky kuohuu. Miten kauan jaksan? En tiedä. Aika näyttää mitä taas kerran tapahtuu? ...

Positiivisuutta mahtuu sen verran tähän päivään, että ajattelin leipoa mustikkapiirakan. Täytyy päiväunien jälkeen lähteä vähän keräilemään mustikoita että saan iltapalaksi leipoa maukkaan ja täyteläisen piirakan. :)
Aivan. Rakastan leipomista, kokkailua ja touhottamista. Leipominen on mulle jonkinlaista terapiaa. Saan purkaa kaiken kiukkuni taikinoihin ja siinä samalla saan sitä omaa aikaa.
Sain myös paikan marraskuussa alkavalle kakkukurssille. Sitä odotan innolla että pääsen oppimaan ja aloittamaan jotain minulle ihan uutta asiaa. Tai no ei se uusi asia ole, mutta oppimaan uutta..

Mun tulevaisuuteen kuuluu myös kirjan kirjoittaminen. Olen päässyt jo alkuun, mutta siihen sekin on jäänyt.  Jossain kohtaa sitäkin pitää kirjoittaa kaikkien näiden muiden asioiden ja murheiden keskellä. Pian muhun on jo kasattu niin paljon paskaa ja murhetta että lyyhistyn ja romahdan. Sitä aikaa en todellakaan halua..

Mutta nyt ruokailemaan ja sitten päikkäreitten jälkeen liikenteeseen. Adios Amigos!

Me, Myself And I :/

Muutama päivä sitten oli ihanat ilmat. Lämpöä oli reilusti yli 30 astetta ja ulkona oli ihana viettää aikaa kun sai pojatkin olla pelkillä hihattomilla paidoilla ja shortseilla temmeltämässä. Eikä pelkästään pojat niistä keleistä nauttinut, vaan myös minä. Mikä onkaan ihanampaa kuin olla kesähepeneissä, arskat päässä, ja nauttia lämmöstä :) Ah, kesä!

Noh, kesä sitten loppus lyhyeen, ainakin toistaseks. Nyt taas on ollut kurjaa puolet yöstä kuunnella kun sade ropistaa peltikattoa ja tuntuu siltä että kiven murikoita heiteltäis ja yrittettäis saada paikkoja rikki. No joo. Ei nyt kuitenkaan. 

Mutta joka tapauksessa. Nyt lämpötila ulkona on tällä hetkellä 14 astetta, vettä sataa ku esterin persiistä ja tuulee ihan kivasti. Että semmonen Suomen kesä! :/

Oon tässä melkein päivittäin miettinyt, että mitä kaikenlaista on viime päivien, viikkojen taikka viime kuukausien aikana tapahtunut ja miten itse olen niihin reagoinut, mitä oppinut, ja miten oon ottanut kaiken paskan, ilon, surun, yms vastaan.

Oon tajunnut tässä, tai no itse asiassa mä tajusin sen kunnolla vasta viime viikonloppuna. Purskahdin itkuun ihan yt'äkkiä ja tajusin sillä hetkellä että oon aika pohjalla mun ajatusteni kanssa. Sillä hetkellä mun päässä pyöri kaikenlaista ja sain myös <3 vuodattamaan kyyneleitä. Onneksi me saatiin asiat puhuttua ja tajusin, miten tärkeää on, kun toinen on ja pysyy sun vierellä, jaksaa kannustaa ja olla positiivinen, vaikka itse oon mitä oon. Välillä kauhee pirulainen ja ärsyttävä tyttöystävä mitä maa päällään kantaa.

Mulla on myös viime aikoina ollut sellasta ihme äksyilyä, huutoa, tiuskimista ja itkutusta. Ja kaikki on oikeestaan kohdistunu <3. Nyt jälkeen päin ajateltuna mä oon miettinyt miten kauhea ihminen mä oikeesti oon ollut. Ihme kun hän on mun vierellä pysynyt. Rakkaus?! Jännä juttu.

Onneks pojat olivat isällään, koska en halunnut heidän näkevän sitä että äidin poskilta vierivät krokotiilin kyyneleet eikä loppua itkutukselle näy. 

Viime viikonloppu oli suunnitelmia täynnä. Tai no piti ainakin olla. Mutta ne kosahti yhdessä kohtaa ja sillä hetkellä vajosin johonkin synkkään mielentilaan. Itkua, itkua, itkua. Mutta tälle itkulle oli sentään yksi hyvä puoli. Sain puhuttua <3 kanssa kunnolla. Siitä mitä ajattelen, mitä haluan, ja mitä kaikkea mun ajatuksissa liikkuu. Onneksi mulla on sellainen tuki olkapää mihin turvautua huonolla hetkellä. 

Hmm. Masentuminen? Mitä se itseasiassa tarkottaa? Vintti pimenee ja huono olo. No joo. Mulla ei oo mitään sellasta. Mun pään sisällä on niin paljon viime vuoteen, ja tähän vuoteen liittyviä asioita, mitkä saavat mut masistelemaan. Tuntuu, että mä olisin joku iso roskis, minkä niskaan kaadetaan kaikki asiat, ja varsinkin toisten asiat, joudun niitä selvittämään ja sitten ne asiat kasaantuvat vaan syvemmälle mun aivolohkoon. En yhtään ihmettele miksen jaksa enää kunnolla. Lasten kanssa joo, siinä ei oo mitään, mutta itseni kanssa. Mun on pakko saada menneisyyden haamut selvitettyä. 

Ajatukset odottavat että koska ne saadaan purettua ja se iso vyyhti tipahtaa mun hartioilta. :(

Ehkä joskus vielä helpottaa.

Silti kaiken tämän "kurjuudenkin" keskellä jaksan hymyillä, jaksan nauraa, jaksan olla ÄITI ja ihana avopuoliso toiselle, ja jaksan tehdä kaikki kodin askareet. Välillä mä oon niin ylpeä ittestäni.

Mun pojat. Ne jaksaa hymyillä ja nauraa. Mun varsinaiset ilopillerit ja piristeet. Heitä hetken nautittuna tuntuu miten elämä taas hymyilee. :)

Tossa aikaisemmin viime viikolla mattoja pestessäni paloin aika pahasti selästä, puolinakuna kun täytyy niitä mattoja pestä :) , ja muutamat päivät sen jälkeen olikin taas yhtä tuskaa. Nyt tuntuu sentään jo paljon paremmalta ja sekin on taakse jäänyttä historiaa. Ja tuskinpa enää tänä kesänä palamaan edes pääsee, nää suomen kesät kun on mitä on :D

Apua. Koulut ja päivähoidotkin alkaa ihan pian. Vajaa kuukausi, niin mun pikkaset vauvat alottaa päiväkodin ja mulla alkaa taas moneen vuoteen ne ihanat koulupäivät. Mutta toisaalta mä odotan että saan tehdä jotain muuta kuin pelkkiä kotijuttuja, vaikka niitäkin aina tietenkin pitää myös tehdä, mutta musta tuntuu että tällä hetkellä tekee ihan hyvää, mun mielelle ja ajatuksille, että pääsee purkamaan ajatuksiaan koulujuttuihin ja sen tuomiin haasteisiin. Niitä mä tartten. Haasteita ja uusia juttuja. 

Ehkä tämäkin kaikki paska-aika muuttuu vielä hyväksi, joskus, tulevaisuudessa, <3 positiivisen kannustuksen myötä. Mutta kaikkista eniten mun täytyy itse luottaa siihen, että mä onnistun ja valaa itteeni positiivista uskoa. Vaikka se tuntuukin välillä pahalta ja mahdottomalta...

Tämmönen mä vaan oon. Äiti, puoliso, ja väsynyt nainen....