Noh, kesä sitten loppus lyhyeen, ainakin toistaseks. Nyt taas on ollut kurjaa puolet yöstä kuunnella kun sade ropistaa peltikattoa ja tuntuu siltä että kiven murikoita heiteltäis ja yrittettäis saada paikkoja rikki. No joo. Ei nyt kuitenkaan.
Mutta joka tapauksessa. Nyt lämpötila ulkona on tällä hetkellä 14 astetta, vettä sataa ku esterin persiistä ja tuulee ihan kivasti. Että semmonen Suomen kesä! :/
Oon tässä melkein päivittäin miettinyt, että mitä kaikenlaista on viime päivien, viikkojen taikka viime kuukausien aikana tapahtunut ja miten itse olen niihin reagoinut, mitä oppinut, ja miten oon ottanut kaiken paskan, ilon, surun, yms vastaan.
Oon tajunnut tässä, tai no itse asiassa mä tajusin sen kunnolla vasta viime viikonloppuna. Purskahdin itkuun ihan yt'äkkiä ja tajusin sillä hetkellä että oon aika pohjalla mun ajatusteni kanssa. Sillä hetkellä mun päässä pyöri kaikenlaista ja sain myös <3 vuodattamaan kyyneleitä. Onneksi me saatiin asiat puhuttua ja tajusin, miten tärkeää on, kun toinen on ja pysyy sun vierellä, jaksaa kannustaa ja olla positiivinen, vaikka itse oon mitä oon. Välillä kauhee pirulainen ja ärsyttävä tyttöystävä mitä maa päällään kantaa.
Mulla on myös viime aikoina ollut sellasta ihme äksyilyä, huutoa, tiuskimista ja itkutusta. Ja kaikki on oikeestaan kohdistunu <3. Nyt jälkeen päin ajateltuna mä oon miettinyt miten kauhea ihminen mä oikeesti oon ollut. Ihme kun hän on mun vierellä pysynyt. Rakkaus?! Jännä juttu.
Onneks pojat olivat isällään, koska en halunnut heidän näkevän sitä että äidin poskilta vierivät krokotiilin kyyneleet eikä loppua itkutukselle näy.
Viime viikonloppu oli suunnitelmia täynnä. Tai no piti ainakin olla. Mutta ne kosahti yhdessä kohtaa ja sillä hetkellä vajosin johonkin synkkään mielentilaan. Itkua, itkua, itkua. Mutta tälle itkulle oli sentään yksi hyvä puoli. Sain puhuttua <3 kanssa kunnolla. Siitä mitä ajattelen, mitä haluan, ja mitä kaikkea mun ajatuksissa liikkuu. Onneksi mulla on sellainen tuki olkapää mihin turvautua huonolla hetkellä.
Hmm. Masentuminen? Mitä se itseasiassa tarkottaa? Vintti pimenee ja huono olo. No joo. Mulla ei oo mitään sellasta. Mun pään sisällä on niin paljon viime vuoteen, ja tähän vuoteen liittyviä asioita, mitkä saavat mut masistelemaan. Tuntuu, että mä olisin joku iso roskis, minkä niskaan kaadetaan kaikki asiat, ja varsinkin toisten asiat, joudun niitä selvittämään ja sitten ne asiat kasaantuvat vaan syvemmälle mun aivolohkoon. En yhtään ihmettele miksen jaksa enää kunnolla. Lasten kanssa joo, siinä ei oo mitään, mutta itseni kanssa. Mun on pakko saada menneisyyden haamut selvitettyä.
Ajatukset odottavat että koska ne saadaan purettua ja se iso vyyhti tipahtaa mun hartioilta. :(
Ehkä joskus vielä helpottaa.
Silti kaiken tämän "kurjuudenkin" keskellä jaksan hymyillä, jaksan nauraa, jaksan olla ÄITI ja ihana avopuoliso toiselle, ja jaksan tehdä kaikki kodin askareet. Välillä mä oon niin ylpeä ittestäni.
Mun pojat. Ne jaksaa hymyillä ja nauraa. Mun varsinaiset ilopillerit ja piristeet. Heitä hetken nautittuna tuntuu miten elämä taas hymyilee. :)
Tossa aikaisemmin viime viikolla mattoja pestessäni paloin aika pahasti selästä, puolinakuna kun täytyy niitä mattoja pestä :) , ja muutamat päivät sen jälkeen olikin taas yhtä tuskaa. Nyt tuntuu sentään jo paljon paremmalta ja sekin on taakse jäänyttä historiaa. Ja tuskinpa enää tänä kesänä palamaan edes pääsee, nää suomen kesät kun on mitä on :D
Apua. Koulut ja päivähoidotkin alkaa ihan pian. Vajaa kuukausi, niin mun pikkaset vauvat alottaa päiväkodin ja mulla alkaa taas moneen vuoteen ne ihanat koulupäivät. Mutta toisaalta mä odotan että saan tehdä jotain muuta kuin pelkkiä kotijuttuja, vaikka niitäkin aina tietenkin pitää myös tehdä, mutta musta tuntuu että tällä hetkellä tekee ihan hyvää, mun mielelle ja ajatuksille, että pääsee purkamaan ajatuksiaan koulujuttuihin ja sen tuomiin haasteisiin. Niitä mä tartten. Haasteita ja uusia juttuja.
Ehkä tämäkin kaikki paska-aika muuttuu vielä hyväksi, joskus, tulevaisuudessa, <3 positiivisen kannustuksen myötä. Mutta kaikkista eniten mun täytyy itse luottaa siihen, että mä onnistun ja valaa itteeni positiivista uskoa. Vaikka se tuntuukin välillä pahalta ja mahdottomalta...
Tämmönen mä vaan oon. Äiti, puoliso, ja väsynyt nainen....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti