Viime päivityksestä on taas asiat muuttuneet.
Muutimme perheeni kanssa Laitilaan. Asumme nykyään omakotitalossa.
Asuinpaikkana tämä on ihana. Lapset tykkää, minä tykkään. Me kaikki tykkäämme. <3
Muutostakin on jo 1 1/2kk aikaa, eli ei tämäkään mikään niin uusi juttu enää ole.
Lapset sopeutuivat hyvin uuteen ympäristöön ja uuteen hoitopaikkaansa.
Se taisi olla se suurin asia, mikä minua jännitti kun saimme tietää, että tämän asunnon saimme.
Ja tässäkin oli se mikä mietitytti, kun vanhin lapsistani ehti vanhassa paikassa aloittamaan esikoulun ja yht'äkkiä paikka taas vaihtui. Myös pienin juniorimme ehti tottumaan perhepäivähoito kavereihinsa ja hoitotätiin.
Kaikki on onneksi mennyt hyvin. Tähän asti...
Päiväkodista nyt välillä tulee sekä positiivista että negatiivistakin palautetta. Levottomuutta, vauhdikkuutta jne. Paljon mahtuu sisältöä sekä hyvään että huonoonkin päivään lasten arjessa.
Menneisyyttämme kun ajattelee, niin olen välillä aika peloissani uusien paikkojen suhteen ja varsinkin uusien ihmisten edessä.
Menetin luottamukseni ulkopuolisiin viranomaisiin ja ihmisiin vuonna 2016. Sen jälkeen olen aina hieman varuillani ennen kuin suuni jostain asiasta avaan.
Mitä enemmän huonoa palautetta kuulen esim. päiväkodilta, sitä enemmän alan syyllistämään itseäni ja miettimään asioita todella syvältä ja yritän kuumeisesti etsiä syytä. Tähän mennessä en vielä ole syitä keksinyt.
Sitten taas positiivisten palautteiden jälkeen tulee tottakai hyvä mieli ja hetken aikaa jaksaa ajatella, että omat lapset osaavat sittenkin käyttäytyä, eikä heissä ole mitään "vikaa".
Tuohon negatiiviseen asiaan vielä palatakseni. Vanhin poikani on kärsinyt jo useamman vuoden erilaisista levottomuuksista, keskittymishäiriöistä ym. Nyt vasta, ajatelkaa, vasta nyt alettiin miettimään, että voisiko syy olla neurologinen. ADHD, ADD ja mitä näitä nyt on..
Myös keskimmäisessä lapsessani on havaittu samoja piirteitä ja hänelle on myös mietitty toimintaterapiaa tms. Nyt vaan odotellaan että aikaa kuluu ja saadaan jokaiselle oireelle selkeä selitys.
Kyllä se vanhempana pistää miettimään, että onko kasvattanut lapsensa oikein, antanut tarpeeksi rakkautta, ollut tarpeeksi läsnä hänen elämässään, tai onko lapsi saanut kaiken tarvittavan?
Myönnän, että lasteni elämä ei ollut aina tasaista. Oikeastaan ikinä. Jo ennen ex-miehestäni eroamista elämämme ei ollut mitään unelmakotia.
Erosin vanhempien lasteni isästä 2014, muutin lasteni kanssa heidän lapsuuden kodistaan pois ja ennen kaikkea erilleen isästä, perheeseemme tuli uusi ihminen (nykyinen aviomieheni), muuttoja, uusia päiväkoteja, lastensuojelu asiakkuudet, kiireellinen sijoitus toiseen perheeseen, ja kaikki se saatanan paska mitä siihen on vielä näiden lisäksi mahtunut. Että en toisaalta kyllä ihmettele, mikäli lapsillani on nyt jälkikäteen alkanut oireet näkyä. On se ollut heille rankkaa, ja meille kaikille.
Tässä nyt kuitenkin sitä ollaan. Edelleen yhdessä. Perheenä.
Jälkikäteen kun alkaa oikein syvemmältä miettimään näitä asioita ja pohtimaan kunnolla, niin ihmettelen miten voin olla näin kasassa ja yhtenä kappaleena miten nyt olen. 👏👏
Välillä on ollut kausia, jolloin kaikkea yksinäni ihmettelen ja mietin, mutta toisena hetkenä taas onnellisuus valtaa pääkopan. Elämä on ihmeellistä. Jotenkin vaan ehkä pelkään että jään tämän kaiken kanssa yksin? Tai että menetän kaiken ihanan mitä mulla on: perhe, ihana aviomies, lapset, kaiken.. onko tämä vaan kuvitelmaa, sitä kun en osaa sanoa. :(
Muutoksia mahtuu myös muita.. En ole enää työelämässä. Minun ja työnantajani välit eivät olleet parhaimmasta päästä ja lopulta hän paljastui ilkeäksi. Nyt työttömänä etsin uutta työtä ja teen omia asioitani mitä en aiemmin ole ehtinyt.
Olen nyt viikon aikana jakanut ihmisten postilaatikoihin hieronta lappusia, jossa kerron työkokemuksestani hierojana, ja innostuksestani työtä kohtaan. Toivottavasti saan taas kivan asiakas ringin, ja näin ollen saisin tästä vaikka ihan päivätyön itselleni. Olenhan kuitenkin tältä alalta 2011 vuonna saanut itselleni ammatin.
Rakastan ihmisten auttamista, näin ollen hieronta on kaikkein parhain tapa tätä toteuttaa. Siinä saa kuunnella ihmisten murheita ja samalla tehdä toiselle hyvää ja auttaa.
Viime päivityksessä puhuinkin, että tänä vuonna täytän 30-vuotta.
Järjestelyt on kovalla mallilla. Marraskuussa pidetään kunnon pirskeet. Kerranhan sitä ihminen täyttää 30 :D
Tulevana viikonloppuna lähdemme mieheni kanssa Tallinnaan auton kanssa. Sieltä on tarkoitus tuoda synttäreille juotavat ja muita oheistarvikkeita. Samalla nautimme lapsivapaa viikonlopusta ja toistemme seurasta. Sitä tässä kyllä jo kieltämättä kaipaankin. Yhteistä aikaa ja sitä kiireetöntä päivää kun ei tarvitse tehdä mitään mitä ei sillä hetkellä välttämättä jaksaisi. Haluan että mieheni ymmärtäisi sen että se kahden keskinen parisuhdeaika on kultaakin kalliimpi lapsiperheessä. Kerran kuukaudessa on kaksi päivää kun se on mahdollista ja silloin saisi puhelimet ja muut jättää kokonaan pois.
En muista koska olisin saanut mieheltäni kukkia.. Sitä tässä odottelen että milloin olisi hällä taas romanttiset eleet mielessään. <3
Nyt jätän pohdinnat tähän ja lähden saunan lämpöön. Huomenna on raskas päivä edessä.. :(
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti