Eilen juhlimme Eliaksen kaveri synttäreitä. Kaikki kutsutut lapset pääsivät juhlimaan synttäreille.. herkkuja riitti ja lapsilla oli mukavaa.
Viikonloppuun mahtuu myös paljon muutakin.
Olen viime päivät, tai oikeastaan viime viikot ollut tosi väsynyt kaikkeen. Itseeni, kotiaskareihin, jatkuviin menoihin ja perheeseeni.
En varsinaisesti nosta esille lapsiani ja miestäni, mutta en jaksa olla heille se kunnon äiti ja ihana vaimo mitä he ansaitsevat.
Olen itsessäni huomannut, että en tee enää samalla tavalla asioita kuin ennen. Enää ei välttämättä ole lämmintä ruokaa tehtynä kun perhe saapuu kotiin, usean päivän saattaa olla samat pyykit koneessa, tiskit voivat olla tiskaamatta, ja oma vointi sen kun laskee.
Osasyy tähän on tietenkin se että olen painanut kipeänä menemään 24/7 tehden kaiken valmiiksi perhettäni varten. Tätä kesto tautia on jatkunut jo parisen viikkoa ja pahemmaksi vaan menee. En ehdi lepäämään päivisin vaikka lapset ovat hoidossa, koska on jatkuvia menoja mihin pitää lapsiani viedä tai itse käydä hoitamassa asiat lasteni puolesta.
Mies käy työssä ja minä hoidan itse kaiken muun. En enää pysty jakamaan vastuuta toiselle, biologinen isä isommille lapsille ei osallistu mihinkään ja täten minun kuormitukseni vaan kasvaa päivä päivältä suuremmaksi koska teen nämä asiat yksin.
Mieheni kotiin tullessaan auttaa kyllä sen minkä jaksaa mutta ketään ei ymmärrä mitä kaikkea käyn päivisin läpi.. :(
Asioita on jatkuvasti niin paljon ettei aikani riittäisi omalta osaltani työntekoon taikka lepäämiseen. Jatkuvasti saa olla ajamassa jonnekkin ja ei menee aikaakaan kun huomaat että lapset pitääkin jo hakea kotiin. Ja taas päivä meni ohi. Lepäämättä..
Toinen asia vai onkohan jo kenties ehkä tuhannes, on se että me emme mieheni kanssa enää puhu asioista samalla tavalla kuin ennen. Kaikki muuttui 2-3 viikkoa sitten. Hän sai työhönsä uuden työparin ja sen jälkeen on tuntunut siltä ettei meillä riitä keskusteltavaa enää työpäivän päätteeksi. Hän ei puhu omasta päivästään, ei soittele enää samalla lailla kuin ennen (hän tekee paljon työtä ja on kiireinen mutta ennen ehdimme hyvin vaikka ruokatauollakin puhumaan kaikesta avoimesti ja oli ihanaa kuulla toisesta).
Omasta puolestani kerrottavaa olisi vaikka kuinka paljon, mutta tuntuu vaan kurjalta kun en saa jakaa sitä puolison kanssa.
Tällä viikolla hän on tehnyt pitkiä päiviä ja kaukanakin vielä. Itse olen lapset ja kaiken hoitanut, todella kipeänä ja nyt entistä kipeämpänä tätä kirjoitan. Huomenna hän taas aamulla lähtee aikaisin jatkamaan samaa työmaata. Olen jälleen kerran huomisen alkuillan yksin lastemme kanssa. Tehden jälleen kaikki asiat yksin, ilman apua. Haluaisin tähän jonkun stopin. Ei hän perheellisenä voi tämmöistä tehdä. Olen kipeä, kuumeinen, väsynyt, siihen vielä kotiaskareet, lasten kuljetukset, hakemiset, lasten asioiden hoitamiset, ja kaikki muu päälle. Ihmetteleekö kukaan miksi olen polttanut itseni loppuun?
Enkä syyllistä häntä mistään. Hänen vaan pitäisi hiukan tulla minua vastaan.. 😐
Meillä on jatkuvasti riitoja, ja joo myönnän että olen se suurempi osapuoli siinä mutta haluaisin että mieheni ymmärtäisi myös minun näkökantani asioissa ja ymmärtäisi minun polttavan itseni loppuun kaiken tämän sotkun keskellä. Olen vainoharhainen, typerä, mustasukkainen, myrkyllinen, mutta mistäköhän kaikki johtuu? Asettukaa päiväksi minun asemaani niin kaikki ymmärrätte..
Rakastan miestäni, ylikaiken, en voisi päivääkään kuvitella eläväni ilman häntä, mutta haluan sen saman ihmisen minusta hänelle mikä aiemmin olin ja hänestä saman minulle.
Onko se väärin pyytää tuommoista?
Olen mustasukkainen, myönnän mutta ihan samanlainen hänkin olisi jos asiat olisivat toisinpäin. Minun ei tarvitsisi olla mutta silloin toisenkin on ymmärrettävä mitä käyn läpi eikä edesauttaa/jatkaa.
Mietinkin että miksi työparin pitää myös viesteillä keskustella työajan ulkopuolella vielä kun kuitenkin näkevät työpäivän aikana koko ajan ja saavat suullisesti keskustella?
Eikö olisi oikein jos mieheni antaisi minulle sen ajan työpäivän jälkeen?
Ei. Hän ei ole ikinä satuttanut minua, enkä minä häntä.
Paitsi itse olen viime aikoina loukannut häntä verisesti syyttämällä asioista mitä ei todellakaan ole tapahtunut eikä tapahdu. Mutta miksi olen tämmöinen? Miksi hän ei enää puhu minulle? Tuntuu että asiat ovat sekaisin vaikka ei kuitenkaan ole..
Me menimme naimisiin sen takia koska rakastamme toisiamme ja odotimme silloin ensimmäistä yhteistä lastamme.
Olen enemmän kuin kiitollinen hänelle siitä että saan rakastaa häntä. Ja hän minua. En pärjäisi ilman häntä mutta jotain muutosta on tapahduttava. En enää jaksa tätä.
Pian paletti sortuu ja yksi onnellisimmista liitoista on ohi. Ja sitä minä en halua.. 😣
Koko viikonlopun olen vaan teennäisesti esittänyt kaikille kaiken olevan hyvin, toisaalta onkin, mutta vielä kun puolisokin ymmärtäisi mistä asioista kiikastaa.
Haluan että olen onnellinen, haluan hänen olevan onnellinen ja haluan saada kaiken taas toimimaan kuten ennen. Onko se väärin?
-Heidi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti