Mä tuossa ihmettelin kun oltiin poikien kanssa saunomassa tänään aiemmin illalla ja jäin itse saunomaan heidän lähtiessä <3 kanssa pukemaan, niin sitä, että mitä pahaa olen tehnyt että mua ja mun elämää koetellaan jatkuvasti jollain tavalla. Mitään uusia pettymyksiä ei oo tullut eli ne vanhat vaan jatkaa kiusaamistaan, mutta siis miks? Enhän mä missään vaiheessa oo halunnut itelleni tämmöstä elämää. Ymmärrän kyllä jollain tavalla, että olen sen kaiken paskan ansainnut mitä saan kärsiä. Ehkä nämä kaikki asiat ovat vaan seurausta mun tekemistä virheistä ja saan tän saakelin epäonnen ja paskan seuraamaan mua lopun elämääni. :/
Ens viikko tulee olemaan sekä henkisesti että fyysisesti raskas. Saan taas kuulla fysioterapeutilta uusia juttuja mitä en välttis halua kuulla, raskas kouluviikko tulossa, ja loppuviikosta mua koetellaan ihan kunnolla kun saan/joudun avautumaan mun ja/tai meidän ongelmista. Pystynkö siihen tai sen päivän tuomiin päätöksiin? Ensi viikolla se päivä kun saan/saamme apua näihin asioihin, niin tulee muuttamaan taas meitä paljon. Positiivisuutta tässä yritän ajatella, mutta epäilen/oletan vahvasti, että myös se negatiivisuus nostelee päätään taikka raottelee verhojaan. En tiiä. Kurjalta taas tuntuu. Voi kunpa tietäisitte mitä olen saanut kokea viimeisen vuoden taikka viimeisten viikkojen aikana. On toki hyvää, ja sitä on ollut joo paljonkin, mutta myös pahaa on ollut. Tuntuu että aina kun uusi viikko alkaa, niin sama fiilis nostelee itteään ja saa mut masistelee. Mutta niin se tosiasia vaan menee. Uus viikko ja samat vanhat paskat asiat.
Mä niin toivon, että jaksan loppuun asti. Mulla on kuitenkin hyvä elämä ja rakastan mun perhettäni ylikaiken.
Pojat ja <3 on mulle kaikki kaikessa. :( yritän jaksaa heidän takia ja haluan kulkea eteenpäin. Nyt mennään vain päivä kerrallaan..
Tähän päivään on mahtunut monenlaista touhua ja pojilla on kyllä ollut mahti viikonloppu. On pelailtu palloa, jopa minä näytin miten jalkkista pelaillaan :) , käyty saunassa, käyty synttäreillä, oltu ulkona paljon, syöty mahtavia sämpylöitä, leikitty ja touhuttu ties mitä.
Huomenna pojat menevät taas isälleen ja me jäädään kaksistaan kotiin. Tosin mulla on se koulu nyt päivisin mitä käyn, tai yritän käydä mutta en pysty kunnolla keskittymään mihinkään ennen kuin saan omat asiani selvitettyä, sekä myös muut meidän suhdettamme kuormittavat asiat. :/
Loppu viimeks mua pelottaa että jään yksin, vaikka tiedän että se ei ole mahdollista. Mua rakastetaan niin paljon, että ikinä en yksin jää. :)
Pakko jaksaa, jo ihan poikienkin takia. Mutta ainut asia pyörii mielessä, että miten kauan enää jaksan? Koska se loppu tulee ja päästään jatkamaan normaalia elämää ilman mitään vastoinkäymisiä taikka menneisyyden haamuja? Ehkä joskus..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti