Perjantai. Sen pitäisi olla yksi viikon odotetuimmista päivistä ja merkki siitä, että viikonloppu alkaa ja saa viettää vapaa-aikaa perheen, ystävien, tai muuten vaan jotain kivaa tehden joko yksin taikka rakkaimman ihmisen kanssa.
Mutta ikävä kyllä perjantai voi olla myös päivä, jolloin musertuu jo heti aamulla kun käyt paikassa, joka ei ole sinulle missään nimessä tuttu.
Aamulla oli se kauan odotettu perjantai, mitä olin jo jonkin aikaa odottanut että saataisiin vastauksia ja elämä lähtisi vihdoinkin ylänousuun. Mutta. Se kamala mutta sana, mikä yhdistää päälauseen sivulauseeseen.
Aamu ei siis mennyt ollenkaan niin kuin piti. Joo. Vastauksia saatiin ja hetken ne asiat tuntuikin jo hyviltä, mutta siinä kävi niin, että mä muserruin ja tuntui, että mun sisällä kaikki se paha vaan kaksinkertaistui. Eli kurjalta tuntui, ja tuntuu edelleen. Vähän väliä sain kyyneleet valumaan pitkin poskiani ja purskahdin itkuun. Kaikki se ahdistus, pelko, ja se yleinen sattumisen tunne riisti multa sitä hyvää oloa.
Mutta. Sain siis apua mun ongelmiin ja ens viikolla alotellaan jo antamaan mulle sitä mun tarvitsemaa "ensiapua" näihin mun ahdistuksiin.
Toisaalta odotan ensi viikkoa jo innolla, mutta toisaalta taas en. Tiedän että tulen musertumaan ja saan varmaan taas mun sydämen pirskoutumaan tuhansiksi palasiksi. Pakko nämä asiat vaan on käsitellä, ennemmin tai myöhemmin.
Nyt vihdoinkin saan apua mun ongelmiini.
En pystynyt tänään edes menemään kouluun. Ei musta olis ollut toisten ihmisten eteen, koska en ois pystynyt istumaan paikallani, ainakaan olematta omissa oloissani. Noh, joo. Vaikeat ajat, ne ovat vasta tulossa eteen.. Toivon, että kestän tän kaiken paskan ja ahdistuksen määrän. Pakkohan mun on, mulla on kaks ihanaa lasta.. <3
Ehkä mä vielä joskus pystyn puhumaan näistäkin asioista. Tarvitsen sellaisen ystävän, ketä kuuntelee mua ja voin tukeutua pahan asian vainotessa mua ja tarjota itkuiselle ihmiselle olkapäätä. Ei, ei mulla oo sellasta.. Ystävät, mitä ne on?? :/ Kurjaa kun kaikki ne ihanat ihmiset hävis mun ympäriltä kun erosin lasteni isästä. En kuitenkaan oo niin paha ihminen etteikö mun kanssa vois olla tekemisissä. Mä tartten niin ystävää :(
Blää.Blää.Blää.. Joo, jeps, näin on.. Mitä sitä sen enempää kirjottamaan. Ei tää tunne tästä mihinkään häviä. Nyt vklp menee ottopäällä ja aion pitää huolen siitä, että pystyisin hetkeks unohtamaan kaiken paskan ja murheet. Ne kuitenkin muistuttaa mua kaiken aikaa, teen mä sitte mitä vaan. :/
Onneks on tätä alkomahoolia mitä voi nautiskella... Palaillaan lukijat..
-Ikuinen haaveilijako paremmista päivistä-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti